På norsk

Vuonna 1996 inarinsaamen kielen tilanne näytti toivottomalta. Kielenpuhujia arvioitiin olevan noin 350, joista suurin osa oli vanhuksia ja pienempi osa keski-ikäisiä. Alle 30-vuotiaita puhujia oli muutama, alle kouluikäisiä ei yhtään.

Kielen elvyttäminen oli alkanut; jo vuonna 1986 oli perustettu Inarinsaamen kielen yhdistys Anarâškielâ servi, omakielinen lehti Anarâš ilmestyi muutaman kerran vuodessa, kirjoja tai äänitteitä silloin tällöin. Koulussa opetettiin inarinsaamea äidinkielenä tai vieraana kielenä, aikuisille järjestettiin toisinaan kielikursseja, radio-ohjelmaa tuli tunti viikossa. Suurin osa suomalaisista ei tiennyt, että Suomessa puhutaan useampia saamelaiskieliä, eikä inarinsaamen kieltä juuri näkynyt tai kuulunut sen paremmin paikallisella kuin valtakunnallisella tasolla. Kielen elvytys ei näyttänyt muuttavan kielenvaihdon suuntaa, vaan yhteisön lapsista kasvoi suomenkielisiä. Oli kaikki syyt pelätä, että inarinsaame puhuttuna kielenä häviää muutaman vuosikymmenen sisällä.

Joulukuussa 2006 Anarâškielâ servi vietti Inarissa 20-vuotisjuhliaan. Juhlaan osallistui toistasataa henkeä, kaikkien ikäluokkien edustajia vauvoista vanhuksiin. Melkein kaikki puheenvuorot pidettiin inarinsaamen kielellä. Lapset ryntäilivät juhlapaikan käytävillä ja pöytien alla, vanhemmat seurasivat heitä hymyillen. Suurin ero kymmenen vuoden takaiseen verrattuna oli se, että kaikki lapset osasivat inarinsaamea. He ymmärsivät, mitä vanhemmat kielenpuhujat heille sanoivat ja vastasivatkin inarinsaameksi, vaikka keskenään leikkivätkin suomen kielellä.
Mitä kymmenessä vuodessa oli tapahtunut?

Inariin oli perustettu inarinsaamenkielinen kielipesä.

 

Mikä on kielipesä?

Kielipesä on alle kouluikäisille tarkoitettu päivähoitopaikka, joka toimii tietyn vähemmistökielen puhuma-alueella. Kielipesän idea on sama kuin varhaisen, täydellisen kielikylvyn: lapset tulevat kielipesään lähinnä enemmistökielisinä, ja kielipesässä hoitajat puhuvat heille ensimmäisestä hetkestä alkaen pelkästään ko. vähemmistökieltä. Enemmistökieltä hoitajat eivät käytä kielipesässä ollenkaan, mutta lapset saavat puhua sitä vapaasti. Luontaisen kielenomaksumiskykynsä ansiosta lapset alkavat ymmärtää vähemmistökieltä hyvin nopeasti. Tavallisesti jo muutamassa kuukaudessa he ymmärtävät kielipesän arkeen kuuluvat asiat. Se, miten paljon ja nopeasti lapsi alkaa itse puhua kieltä, vaihtelee suuresti eri lasten välillä. Jotkut alkavat käyttää heti vähemmistökielisiä sanoja ja fraaseja ja muodostaa kokonaisia lauseita jo ensimmäsiten kuukausien aikana, kun taas toisilla lapsilla kielitaidon aktivoituminen saattaa kestää vuosia. Muutama vuosi kielipesässä näyttää yleensä riittävän siihen, että lapsi saavuttaa ns. toiminnallisen kaksikielisyyden ja pystyy esim. osallistumaan vähemmistökieliseen kouluopetukseen.

Kielipesätoiminnan juuret ovat maapallon toisella puolella, Uudessa Seelannissa. Alueen alkuperäiskansa, maorit, tajusivat 1980-luvun alussa, että ilman radikaaleja toimia heidän kielensä, maori, tulee katoamaan lähivuosikymmenien aikana. Koska pikkulasten vanhempien sukupolvi oli jo kasvanut englanninkielisiksi, kielen siirtämiseksi lapsille oli etsittävä ratkaisua kodin ulkopuolelta. Perustettiin kielipesiä eli maorinkielisiä päivähoitopaikkoja, joissa vanhemmat, vielä maoria osaavat naiset puhuivat lapsille maoria koko päivän. Myös osa lasten vanhemmista osallistui toimintaan ja oppi kieltä yhdessä lastensa kanssa. Kielipesälasten tullessa kouluikään heitä varten kehitetttiin maorinkielinen opetusjärjestelmä, jossa koulusta riippuen osaa kouluaineista tai kaikkia aineita opetettiin maorin kielellä. Kielipesätoiminta ja omakielinen kouluopetus on vajaassa 30 vuodessa tavoittanut valtaosan maoriperheiden lapsista, ja kielen käyttö on lisääntynyt merkittävästi myös kielipesän ja koulun ulkopuolisilla yhteiskunnan aloilla.

Maorin lisäksi kielipesätoiminta on ollut merkittävässä osassa mm. havaijin ja iirin kielen elvyttämistä. Tulokset ovat kaikkialla samansuuntaisia: kielipesä on perinteiseen parin viikkotunnin opetukseen verrattuna ylivoimaisen tehokas tapa tuottaa lapsille aktiivinen vähemmistökielen taito. Kodin ja vanhempien roolia kielipesä ei tietenkään voi koskaan korvata. Yksi suuri ongelma näyttää olevan, että  vähemmistökielestä ei kielipesän avulla useinkaan muodostu lasten välistä leikki- ja käyttökieltä. Jos lasten kielitaito ja –identiteetti pääsee kehittymään omakielisen kouluopetuksen myötä, on kuitenkin täysin mahdollista, että lapset aikuistuttuaan valitsevat vähemmistökielen oman perheensä kotikieleksi. Näistä pitkän tähtäimen tuloksista ei ole vielä juurikaan tutkimustietoa, koska kielipesä on kaikkialla melko nuori ilmiö.

 

Kielipesätoiminta pohjoisessa

Kielipesä on tuttu kielenelvytysmenetelmä myös pohjoisten vähemmistökielten puhujayhteisöissä. Suomessa kolttasaamelaisilla oli kielipesä Sevettijärvellä lyhytaikaisena kokeiluna vuonna 1993 ja uudestaan vuosina 1997-2001. Vuonna 2008 toiminta alkoi tauon jälkeen uudestaan, tällä kertaa Ivalossa. Inarinsaamelaisten kielipesätoiminta alkoi 1997. Ivalossa inarinsaamenkielinen kielipesä toimi vuoteen 2001 saakka ja Inarin kylässä toiminta jatkuu edelleen. Pohjoissaamen kielellä kielipesiä ei toistaiseksi ole ollut. Pohjoissaamenkielistä päivähoitoa on kyllä tarjottu niille lapsille, jotka puhuvat saamea kotikielenään, mutta samoihin hoitopaikkoihin ei ole yleensä otettu kieltä osaamattomia lapsia. Kuitenkin myös pohjoissaamen kielen tilanne on nykyään monin paikoin niin heikko, että tarvittaisiin kielipesiä lapsille, jotka eivät ole oppineet kieltä kotonaan. Ruotsissa ja Norjassa kielipesiä on tai on ollut ainakin eteläsaamen ja luulajansaamen puhujayhteisöissä.

Jos kielipesälapsi joutuu enemmistökieliseen kouluopetukseen, on selvä, että kielitaidon eteneminen pysähtyy. Kaikkiin näihin kielipesähankkeisiin onkin liittynyt pyrkimyksiä jatkaa kielipesälasten kielikylvetystä koulussa. Parhaiten tavoite on onnistunut inarinsaamelaisilla ja luulajansaamelaisilla. Tysfjordin (Divttasvuotna) kielipesälapset saavat vanhempiensa valinnan mukaan jopa valtaosan koko perusopetuksestaan luulajansaamen kielellä. Inarin kylässä kielipesälapsille pystytään tarjoamaan inarinsaamenkielistä opetusta niin, että alaluokilla se kattaa suurimman osan kaikista oppiaineista ja kuudennelle luokalle tultaessa inarinsaamenkielisen opetuksen osuus on noin 40 %.  Yläkoulussa inarinsaame on opettajapulan vuoksi ollut tähän saakka opetuskielenä ainoastaan kielenopetuksessa. Koltansaamen kielellä on puolestaan voitu opettaa koko Sevettijärven peruskoulussa muutamia oppiaineita, kuten ortodoksiuskontoa.

Vuonna 2008 käynnistyi Suomen Kulttuurirahaston rahoittama hanke, jonka tavoitteena on edistää kielipesätoimintaa erityisesti Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen parissa. Aiemmin kielipesätoimintaa on Venäjän puolella ollut ainostaan yhdellä paikkakunnalla, Karjalan tasavallan pohjoisosassa Kalevalassa (Uhtua). Kalevalan kielipesässä kotonaan venäjän kieltä oppineet lapset ovat saaneet oppia isovanhempiensa kieltä, karjalaa. Nyt alkaneessa hankkeessa pyritään levittämään ideaa ensin laajemmin Karjalan tasavallassa ja vähitellen sen ulkopuolella esimerkiksi vepsäläisten, kildininsaamelaisten, tverinkarjalaisten, marien ja komien asuma-alueilla. Tavoitteeseen pyritään mm. tiedottamisen ja kielipesäopettajien kouluttamisen kautta. Venäjän oloissa kielipesätoimintaan liittyy runsaasti haasteita, sillä jonkin muun kielen kuin venäjän ottaminen päivähoidon tai opetuksen kieleksi on varsin radikaali lähtökohta nyky-Venäjällä. Suomen puolella hankkeen tavoitteena on käynnistää karjalankielinen kielipesätoiminta Suomen karjalankielisten asuttamilla alueilla, kuten  Pohjois-Karjalassa ja pääkaupunkiseudulla, sekä saada inarinsaamenkielinen kielipesätoiminta aloitettua uudelleen Ivalossa.

 

Miksi kielipesä?

Kielen uhanalaisuuden ja elinvoimaisuuden mittareista kielen siirtyminen sukupolvelta toiselle on ensimmäinen ja tärkein. Jos vähemmistökielisen yhteisön lapset eivät opi puhumaan vähemmistökieltä, tai jos vain pieni osa heistä oppii sitä, on selvää, että kielen tulevaisuus on uhattuna. Monissa yhteisöissä ongelma on se, että pikkulasten vanhemmat pitävät vähemmistökieltä tärkeänä ja haluaisivat lastensa oppivan kieltä, mutta eivät itse kielitaidon puuttuessa pysty siirtämään sitä lapsilleen kotona. Tällaisessa tilanteessa on kaksi mahdollista tapaa saada kielen siirtyminen alkamaan uudestaan: Ensimmäinen vaihtoehto on se, että vanhemmat opettelevat vähemmistökielen kielikursseilla tai muulla tavoin ja ottavat sen kotikielekseen lasten kanssa. Tämä ratkaisu olisi sikäli ihanteellinen, että sen myötä koko perhe vähemmistökielistyy, ja lapsi saavuttaa aktiivisen kielitaidon, sillä tehokkaimmin kieli opitaan kotona. Ongelma on kuitenkin se, että aikuinen joutuu yleensä tekemään valtavasti työtä oppiakseen kielen aktiivisesti, eivätkä monet voi ryhtyä siihen kiireisen työ- ja perhe-elämän vuoksi. Sikäli toinen vaihtoehto on helpompi: kieli yritetään siirtää lapsille kodin ulkopuolella kielipesässä ja/tai vähemmistökielisessä koulussa. Lasten kielellinen omaksumiskyky on paljon suurempi kuin aikuisilla, joten kielipesässä kieli opitaan helposti jokapäiväisen toiminnan lomassa ilman erityistä opettelemista ja ponnistelua.

Kodin ulkopuolella tapahtuvassa kielen siirtämisessä on totta kai useita ongelmia. Vanhemmat voivat ajatella, että kielipesä ja koulu hoitaa kaiken, eikä heidän tarvitse nähdä vaivaa kielen opettelemiseksi. Kuitenkin olisi tärkeää, että myös vanhemmat paneutuvat vähemmistökieleen, vaikka jatkaisivatkin enemmistökielen puhumista kotona. Mitä vähemmän vähemmistökieltä lapsi kuulee koulun ja kielipesän ulkopuolella, sitä todennäköisempää on, että kielestä ei muodostu hänelle luontevaa kommunikointikieltä, jonka hän aikanaan siirtäisi itse eteenpäin.  Lapsi myös vaistoaa vanhempien asenteen vähemmistökieltä kohtaan. Jos vanhemmat eivät näe vaivaa sen opettelemiseksi, voi olla, ettei lapsikaan halua nähdä vaivaa sen käyttämiksei. Kielipesä ei voi korvata vanhempien roolia kielen siirtäjänä – se voi vain osittain paikata sitä.

Miksi kielipesä on niin tärkeä osa uhanalaisen kielen revitalisaatiota? Pähkinänkuoressa: 1. Revitalisaation epäonnistumisen yleisimpiä syitä on se, että  se jää vain pienen aktivistijoukon – opettajien, tutkijoiden, poliitikkojen ja järjestöaktiivien – asiaksi. Yksi kielipesän parhaista puolista onkin se, että se koskettaa laajasti koko yhteisöä ja  aivan tavallisia ihmisiä. 2. Kielipesä muodostaa pohjan kaikille muille revitalisaatiotoimille. Loppujen lopuksi on niin, että jos lapset eivät puhu kieltä, mitkään muut elvytyskeinot eivät sitä pelasta: eivät lehdet, kirjat, oppimateriaalit, radio- ja tv-ohjelmat, kielikurssit eivätkä kielen standardisointitoimet. Kaikkea tätä tarvitaan kielen aseman vahvistamiseksi, mutta liian usein käy niin, että kielen siirtymiseen lapsille ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Liian usein uskotaan myös, että lapset saavuttavat aktiivisen kielitaidon itsestään tai kahden viikkotunnin kielenopetuksella. 3. Vähemmistökieltä puhuvat lapset ovat terapeuttinen tekijä koko uhanalaisen kielen puhujayhteisössä. Varsinkin vanhempaan sukupolveen on voinut syöpyä hyvinkin syvälle se ajatus, että oma kieli on huono ja tarpeeton, ja että sitä voi käyttää vain muiden vanhusten kanssa. Vähemmistökielellä leikkivä, laulava ja lörpöttelevä lapsi kertoo, että ajat ovat muuttuneet. Toisin kuin oli 1940-luvulla kouluun lähteneillä kveeni-, saamelais- tai karjalaislapsilla, 2000-luvun kielipesälapselle vähemmistökieli ja kaksikielisyys eivät tule olemaan häpeän, ongelmien ja traumojen lähde vaan yksinomaan positiivinen asia.


Annika Pasanen on filosofian maisteri ja Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen laitoksen jatko-opiskelija sekä Anarâškielâ servi ry:n projektikoordinaattori