Eira Söderholm

Tässä artikkelissa mie kirjoitan siitä, tarvithaanko kainun kielele oma kirjakieli, minkälainen se sitte pitäis olla ja kunka sitä olhaan tekemässä. Kainun kieleksi mie kuttun tässä sitä suomensukuista kieltä, mitä puhuthaan Pohjais-Ruijassa eli Pohjais-Norjassa. Kieltä oon pruukattu käskeet kans kveenin eli kväänin kieleksi.

Kainu näyttää kuitenki olleevan se vanhaa oma nimi kielele, ja sillä mie käytän tässä sitä sannaa.

Kainun kielele oon viimi vuossiin aikana tapattunnu enämpi ko sitä ennen monhiin vuosisathoin. Vuona 2005 Ruijan kruunu antoi sille oman kielen statuksen – kiini siiheen vuotheen asti sitä oli piđetty tyhä yhtenä suomen kielen dialektiista. Kevväilä 2006 alkoi ensi kerran kainun kielen opetus Tromssan universiteetissa; sitä saattaa studeerata aivan bachelor-graadhiin asti. Vuođen 2007 alusta tuli Kainun institutti Porsangin Pyssyjovessa täytheen käynthiin. Institutin tehtävänä oon kainun kielen ja kulttuurin revitaliseeraaminen, ja sielä tehđhään muun joukossa oppimateriaalii kainun kielen kouluopetuksheen. Kevväilä 2007 alkoi kans työtelemhään Kainun kieliraati, jonka meininkinä oon planeerata kainun kieltä eli ehđottaat, mihiin laihiin kainun kieltä häytyis kirjoittaat, minkälainen grammatiikki sillä pitäis olla ja kunka sen sanavarraa olis rakenettava ylös. Pian kaikkiin tärkkiimpänä mie kuitenki piđän sitä, ko vuona 2004 tuli ulos ensimäinen kainunkielinen romaani, Alf Nilsen-Børsskogin Kuosuvaaran takana. Sen oon Nilsen-Børsskog kirjoittannu, niin ko hän itte sannoo, omala Pyssyjoven dialektilla, minkä hän oon kotona oppinu omilta vanhiimiilta ja paikan assuujilta, ko oli kläppi. Tänä vuona Nilsen-Børsskog oon antanu ulos jo toisenki romaanin, mikä oon jatkoo hänen ensimäisele kirjale. Kirjan nimi oon Aittiruto.

Suomalaisessa lingvistiikassa oon tradittiinaalisesti kattottu, ette sekä kainun kieli ette Ruottin puolela puhuttu meänkieli oon suomen dialektiita, tarkemin sannoin peräpohjalaissii dialektiita. Ko assiita kattothaan puhthaasti lingvistiikan läpi, se se oonki tosi: Pohjaiskalotin suomensukuiset kielet erothaan hyvin vähän toinen toisesta. Mie olen selvittänny tätä assiita dialektometristen räkningiitten avula ja huomanu, ette Suomessa puhutut peräpohjalaiset dialektit erothaan paljon enämpi etelämpänä puhutuista suomen dialektiista ja kirjasuomesta ko kainun kielestä tahi meänkielestä. Sitte oon kans niin, ette jokku vanhoista eteläisistä suomen dialektiista niin ko esimerkiksi suomen vestaeteläiset dialektit erothaan struktuurin puolesta enämpi suomen kirjakielestä ko kainun kieli tahi meänkieli. Jos sitte taas kattothaan Pohjaiskalotin kielten sanavarraa, se aivan perussanavara oon kohta sama ko muittenki suomen dialektiitten. Mie olen Suomen murteiden taajuussanaston (1992) avula selvittänny, kunka 800 suomen dialektiitten frekventiintä sannaa löyđythään meänkielestä ja kainun kielestä, ja minun räkningiitten jälkhiin rappeesti yli 90% näistä frekventiimiistä sanoista löyttyy sekä kainun kielestä ette meänkielestä.

Miksi sitte ei suomen kirjakieli kelppaa käytettäväksi Ruijassa ja Ruottissa? Yksi assii oon tietenki raja, se ette nämät kansanjoukot kuuluthaan eri kruunuin alle. Usheinhan oon justhiin siiheen laihiin, ette kruununraja oon samala kieliraja. Siiheen laihiin ruottin, tanskan ja ruijan kielistä oon tullu eri kielii. Muutoinhan skandinaaviset kielet oon yhtä dialektikontinuumii, ja krannidialektiitten välilä oon tyhä hyvin pieni erotus. Jos Ruotti ei olis voittanu Skånee Tanskalta ja Härjedalenii ja Jämplandii Ruijalta 1600-luvun sottiin aikana, se näissä maakunnissa ei puhuttais ruottii mutta tanskaa ja ruijaa. Samhaan laihiin kruunun  raja oon ollu päättämässä, missä kulkkee raja hollanin ja tyskän kielen välilä – ja siitä, missä kulkkee kielten raja Pohjaiskalotilla.

Mutta vielä oon toinen, kuitenki yhtä tähđelinen assii, mikä oon tehny, ette meänkielestä ja kainun kielestä oon tullu oma kieli. Mie uskon, ette jos näissä maissa ei olis ollu ruottalaistamispolitiikkii ja ruijalaistamispolitiikkii, jos meänkieliset ja kainulaiset oltais saanheet läpi historiin oppiit suomen kieltä ja jos heilä olis olheet suomenkieliset koulut ja massamedia, jos het oltais saanheet olla myötä suomen kirjakielen rakentamisessa ja kehittämisessä ja kielen status olis ollu joka tavala parempi, se kyllä suomen kirjakieli olis sopinu heile aivan yhtä hyvin ko pohjaissuomalaisile. Mutta ko oma kieli oon näissä maissa freistattu tappaat ja väkisin oon pakotettu ihmisille tyhä majoriteetin kieltä, se kieli oon erkkaintunnu yhä enämpi suomen kielestä. Lingvistisesti kaikkiin enniitten tämä näkkyy modernissa sanavarassa, ko suomen kirjakielheen oon tehty aina vain uussii ja uussii ommii sannoi, ja meänkielessä ja kainussa nämät sanat oon häytyny puhheessa lainata majoriteettikielestä; moderniista assiista kirjoittaminen oon aivan uutta, ja sillä kielistä vailuu fasta moderni sanavara.

Miksei yhtheistä kirjakieltä kainule ja meänkielele? Kainun kielelä ja meänkielelä oon molemilla vähän puhhuujiita, meänkielelä muutama kymmenen tuhatta, kainun kielelä vielä vähemän. Kirjakielen tekeminen vaattii paljon resurssii, sekä ekonoomista ette ihmisresurssii. Eikö se sitte passais laittaat yhtheistä kirjakieltä kainun kielele ja meänkielele? Struktuurilta ja sanavaraltahan net oon hyvin likelä toinen toista. Sitte oon vielä seki, ette meänkielen ja kainun kielen dialektirajat ei ollenkhaan kulje pitkin kruununrajjaa mutta menhään rajjoin ylitte. Näyttäis siltä, ette enniitten yhtheistä oon meänkielen läntisten dialektiitten ja kainun läntisten dialektiitten – Alattion dialekti poislukkiin – välilä. Alattion dialekti taas oon hyvin liki Väylänvarren dialektiita. Kainun öystänpuolen dialektit eli niin käsketyt Varengin dialektit taas oon likkiimpänä Suomen Lapissa puhutuita Kemin dialektiita. Erot oon kuitenki niin pienet, ette mithään estettä ei olis rakenttaat näile kaikile yhtheisenki kirjakielen.

Taas oon tietenki se, ette raja jakkaa samhaan dialektikontinuumhiin kuuluviita kielii, ja ette raja oon kans tärkkee identiteettifaktori. Mutta taaskhaan se ei ole ainua selitys. Jos kattoma vaikka pohjaissaamen kieltä, se pohjaissaamee puhuthaan kolmessa eri riikissä, Ruottissa, Ruijassa ja Suomessa, ja tornionsaamen Ruottissa ja varenginsaamen Itä-Finmarkussa erotus oon kuitenki yhtä iso eli isompi, ko mitä erotus oon kainun ja meänkielen dialektiitten välilä. Kuitenki kaikki pohjaissaamelaiset käytethään sammaa kirjakieltä. Mie piđän, ette syynä tähään erhoon oon se, ette pohjaissaamelaiset kielen revitalisaattiin varhaisessa jaksossa vuona 1978 päätethiin yhtheissaamelaisesta kirjakielestä, ja päätöksen teki yhtheissaamelainen konferenssi, missä eri dialektiitten representantit olthiin myötä. Tämän kirjakielen otethiin yhtä aikkaa käytthöön kaikissa kolmessa maassa, ja siitä tuli hopusti yhtheinen koulun ja massamedian kieli. Ja tämä siitä huolimatta, ette kirjakieli perustuu kohta vain yhđele dialektille eli Koutokeinon dialektille. Tämmöinen yksi yhtheinen kirjakieli oli mahđolinen sillä, ette saamelaiset olthiin jo kauvoin ennen organiseeranheet ittensä yhtheishiin seurhoin ja yhđistykshiin, ja sillä heilä oli kans melkhein yhtheinen identiteetti.

Pohjaiskalotin suomensukuisten kontaktit olthiin kauvoin hyvin heikot. Meänkielissii ja kainulaissii olthiin muuttamassa ruijalaisiksi ja ruottalaisiksi, eikä yhtheissii assiita nähty – eli ei uskalettu nähđä, ko silloin oli pölkö stigmatiseeraamisesta, erilaisuuđesta. Vaikka yhtheissii intressiitä olis vaikka kunka paljon, vielä kainulaisilta ja meänkielisiltä vailuthaan semmoiset yhtheiset yhđistykset, jokka saatettais yhtheisesti päättäät näitten joukkoin assiista.

Tähään asti kainun kielelä oon annettu ulos kirjoituksii tyhä Porsangin dialektilla, tarkemin sannoin Pyssyjoven dialektilla. Niin ko mie jo ylipuolela muistelin, ensimäinen ja kiini tähään asti ainua sanan täyđessä merkityksessä kirjailiija, Alf Nilssen-Børsskog, kirjoittaa omala Pyssyjoven dialektilla. Muut kaksi, jokka oon antanheet ulos pienemppii kirjoituksii, oon Terje Aronsen ja Agnes Eriksen, ja het oon kans Pyssyjokilaiset. Sillä mieki, ko aloin tekemhään oppimateriaalii, kainun kielissii tekstii ja kainun grammatiikkii Tromssan universiteetin studenttiita varten, perustin kielen Pyssyjoven dialekthiin. Mie kyllä vähän sitä systematiseerasin ja freistasin tehđä reekeliitä yksinkertaisemmaksi. Dialektissahan oon tasan variaattiita, ja ko opinot oli meinattu semmoisilleki studentiille, jokka ei ollenkhaan saattanheet kainun kieltä suulisestikhaan, se mie freistasin tehđä kielen oppimista helpomaksi heile.

Nyt oon tullu paljon keskustelluu siitä, ette minkälainen se kainun kirjakieli pitäis olla, ette se sopis kaikile kainulaisile, asuthiin het missä tahansa ja oli heiđän kotidialekti minkälainen tahansa. Moni oon meinanu, ette Pyssyjoven dialekti oon liian erikoinen, ette se erroo liikkaa muista dialektiista. Mie olen selvittänny dialektometristen räkningiitten avula kans tätä kainun dialektiitten välistä erotusta ja huomanu, ette erot ei kyllä ole suuret. Erotus Raisin, Porsangin ja Vesisaaren dialektiitten välilä oon suunnille sama ko kainun kielen erotus kokonaisuuđessa oon meänkielen dialektiista. Sillä ei assiita lingvistisesti kattoissa ole suurta merkitystä, mikä dialekti oon kirjakielen pohjana.

Kieli ei kuitenkhaan ole tyhä lingvistinen assii. Siinä oon, niin ko jo varhemin sanoin, kuitenki yhtä tärkkeenä faktorina identiteetti. Kielelinen identiteetti saattaa olla kiini hirmu pienistä detaljiista. Ja jos ei ihminen identifiseeraa ittee kielheen, se ei ota sitä omaksi. Ko oon kysymys majoriteetti-ihmisestä, sillä ei ole paljon muuta mahđolisuutta ko hyväksyyt sen kielen, minkä sille annethaan. Semmoiselle pitkäle ruijalaistunheelle kainulaisele, jonka kirjalinen kieli koko ijän oon ollu ruija, kaikkiin helppoin valinta oon ruijan kieli. Sillä oon hirmu tähđelinen, ette hän tunttee kielen tođesti omaksi kieleksi, muutoin hän ei ota sitä käytthöön. Lisäksi tässä oon kans sama probleemi, minkä mie sanoin olleevan probleemina meänkielisten ja kainulaisten yhtheisen kirjakielen rakentamiselle: heikko organiseeraantuminen. Kainulaisten ensimäinen yhtheinen organisationi Norske kveners forbund – Ruijan kveeniliitto perustethiin vasta vuona 1987, eikä sekhään ole vähäisten ekonomisten resurssiitten ja ihmisresurssiitten takia päässy kassuumhaan kovin suureksi tahi väkeväksi. Kainulaiset oon asunheet heiđän omissa kylissä ja kontaktit toishiin kylhiin oon olheet vähäiset. Ko vielä minkhäänlaista kainunkielistä massamediaa ei ole ollu, se het ei juuri ole tienheet paljon toinen toisesta, ja yhtheinen identiteetti oon jääny syntymättä. Vielä tämä tekkee sen, ette toisen dialekti kuuluu ouđomalta ko se oonkhaan, ko ei ole harjaanuttu kuulemhaan toinen toisen kieltä. Kielelinen toleranssi oon matala.

Saatamako sitte löyttäät semmoisen variantin, joka olis hyvä kaikile? Ko oon puhe raavhaista ihmisistä, jokka saatethaan suulista kainuu, ei se pian ole niin tärkkeekhään, ette kaikki kirjotettais justhiin sammaa varianttii. Tärkkein olis, ette kainulaiset tultais alfabetiseeratuksi omassa kielessä, niin ette het saatettais kirjoittaat heiđän ommaa varianttii. Ja yhđestä assiista mie olen kohta varma: Kainun ortografiiksi oon helppo valita sama ortografii, mitä käytethään suomen kielessä, meänkielessä ja kohta kaikissa muissaki öystämerensuomalaisissa kielissä. Sillä kainulaisten alfabetiseeraaminen ei pitäis olla vaikkee assii, kohan het tyhä saađhaan siiheen mahđolisuuđen ja heile järjestethään oman kielen alfabetiseeraamiskurssii. Kielen elämälle ei tärkkein ole se, minkälainen se kirjakieli oon, mutta se, ette sitä käytethään, kans kirjalisesti.

Kuitenki Kainun kieliraati oon nyt alkanu valmistamhaan ehđotuksii kainun yhtheiseksi kirjakieleksi. Kieliraati funkeeraa Kainun institutin alla, ja Kainun institutti oon nimeny siiheen ihmissii, jokka oon kielen ammattilaissii. Ajatuksena oon, ette Kieliraati tekkee kielestä ehđotuksii, mikkä sitte niin käsketty Kainun kielitinka käsittellee ja minkä pohjalta se päättää, minkälainen se kainun kielen normi pittää olla. Kielitingassa oon meininkinä olla myötä representanttiita koko kainunkieliseltä alalta Pohjais-Ruijasta, ja muilta aloilta kans, missä assuu enämpi kainulaissii. Kielitingan jäsenii oon mahđolisuus ehđottaat Ruijan Kveeniliiton eri kainulaisseuroila ja Norjan Suomi-seurojen liiton jäsenseuroila. Meininkinä oon saađa kans median ja opettajiitten representantit Kielitinkhaan. Lopulisesti Tingan representantit nimmee kuitenki Kainun institutti. Tällä freistathaan päästä mahđolisiman suurheen representatiivisuutheen ja samala demokraatilisheen systeemhiin meinkinä ylheinen aksepti ja konsensus kieliassiista.

Meininkinä oon sitte, ette saisima rakenetuksi semmoisen kirjakielen, jonka kaikki kainulaisjoukot saatettais hyväksyyt. Kieliraađin ensimäisessä kokkouksessa maikuussa 2007 kieliraati päätti tehđä joukon tekstii eri variantiila, jokka se sitte esittää Kielitingale, ko se toivottavasti vuođen 2008 alkupuolelela ensimäisen kerran kokkoonttuu. Olema valinheet kolme tekstii, jokka oon puolestatoista laiđasta knapisti kolmheen laithaan pitukaiset. Tekstit oon sitte kaikki freistattu ”käänttäät” kuuđele variantile. Variantit oon nämät:

1. Otama pohjaksi olemassaolleevat tekstit eli net tekstit, jokka perustuthaan Porsangin (Pyssyjoven) dialekthiin.

2. Valittemma semmoissii kielen struktuurimuottoi, jokka oon yhtheissii eri dialektiille, ja sitte lisäksi käytethään eri dialektiitten vierimuottoi.

3. Rekonstrueeraamma kompromissin, jossa otehaan tasapuolisesti muottoi eri dialektiista.

4. Annama kielen lijetä meänkieltä eli valittemma semmoissii kainun kielen dialektiitten muottoi, jokka oon kans olemassa meänkielessä. Tässä meänkielelä meinathaan sitä Väylänvarren varianttii, joka oon ollu enniitten käytössä, ko meänkieltä oon kirjoitettu ja johoon olemassaolleevat meänkielen grammatiikit perustuthaan.

5. Annama kielen lijetä suomen kirjakieltä eli valittemma semmoissii kainun kielen dialektiitten varianttiita, jokka löyđythään kans suomen kirjakielestä.

6. Annama kielen kauveta suomen kirjakielestä eli valittemma semmoissii kainun kielen dialektiitten varianttiita, joita suomen kirjakielestä ei löyđy.

Tässä kieliraati oon enniimitten hunteerannu kielen struktuurii. Sanavaran rakentamista Kieliraati ei ole vielä ollenkhaan keriny hunteerata. Se kyllä tullee olemhaan hirmu iso assii, ko kaikki moderni terminologii vielä vailuu kainun kielestä. Tekstii valmistaissa olema kuitenki vähän kattonheet sitäki, ette kainun kielen dialektiitten eri sanavariantit – silloin ko niitä oon – tulhaan tekstiissä esile.

Ko nyt olema olheet valmistamassa näitä tekstii, se olema huomanheet, ette erotus ei kyllä tule suuri näitten variantiitten välile. Met kuitenki uskoma, ette Kielitingassa tulhaan hyvin paljon diskuteeraamhaan näistä tekstiistä, ja toivoma kans, ette Kielitinka päässee assiista konsensuksheen, ette niin hopusti ko mahđolinen saama kielen käytthööön oppikirjoissa ja muissa oppiijoille meinatuissa tekstiissä.

Mie ylipuolela sanoin, ettei se ole niin nuuka, vaikka raavhaat ihmiset kirjoitettais eri laihiin ja omala variantilla, kohan tyhä ortografii oon sama ja yhtheinen. Kaikkiin tärkkiin oon kuitenki koko aijan se, ette kieltä käytethään. Mie kans uskon, ette kirjoitettu kieli sitä enämen tassaanttuu, mitä enämen sitä kirjoitethaan ja mitä enämen ihmiset sitä lujethaan. Puhuttu kieli taas ei tarvittekhaan tassaanttuut, sehän oon sitä rikkhaampi ja somempi, mitä monemphaan laihiin sitä puhuthaan.

Mutta kainun kielele ei ole nokko se, ette sitä käytethään ihmiset, jokka sitä jo saatethaan. Enniimät kainun kielen puhhuujat oon vanhoita eli keski-ikäissii ihmissii, ja lapsii ei ole kohta ollenkhaan, jokka opithaan kainun kielen ensimäisenä kielenä. Sillä kieltä häyttyy opettaat lapsile lastentarhaissa, koululaisile kouluissa ja studentiille universiteetissa, muutoin kieli kuolee, vaikka isovanhiimiitten sukupolvi kunka käyttäis ja kirjoittais heiđän ommaa varianttii, ilman ette het opetethaan sitä kläpiile. Lasten opettamisheen ja heiđän opettaajiitten opettamisheen tarvithaan normin, muutoin oon kieltä ja sen grammatiikkii huono opettaat ja oppiit. Tätä varten tarvithaan kainun kielele yhtheisen kirjakielen. Ja toivossa oon, ette yhtheinen kirjakieli paranttaa kans kainulaisten yhtheistä identiteettii – niin ko toivoma, ette Kielitingan työki jo sitä paranttaa.

Ja tulevaisuuđessa pian saama rakenetuksi meänkielen ja kainun kielenki yhtheisen kirjakielen, missä rakentamisessa Pohjais-Suomenki ihmiset saatethaan olla myötä. Sitte saatama puhhuut yhtheisestä Pohjaiskalotin identiteetistä ja Pohjaiskalotin kansasta, jota rajat ei ennää revi monheen kappaleesheen.

 

Tämän artikkelin oon kirjoitettu sillä kainun kielelä, mitä Tromssan universiteetin kainun kielen studentit oon heiđän opinnoissa oppinheet.

Eira Söderholm er førsteamanuensis i finsk, Universitetet i Tromsø