Maailmassa puhutaan tällä hetkellä 6912 kieltä. Näin tarkan luvun meille ilmoittaa vähemmistökielten ensyklopedia Ethnologue. Todellisuudessa kielen ja murteen välinen rajanveto on niin vaikeaa, että Ethnologuen ja muidenkin tahojen arviot maailman kielten määrästä ovat vain suuntaa-antavia. Yksimielisiä maailman kielten asiantuntijat ovat kuitenkin siitä, että merkittävä osa kielistä on vaarassa kadota kuluvan vuosisadan loppuun mennessä.
Optimistisimmat arviot katoavien kielten osuudesta ovat 50 % luokkaa, mutta synkimpien arvioiden mukaan vuosisadan loppuun mennessä katoaa jopa 95 % kielistä.
Kielet maapallollamme
Maailman kielet jakautuvat maapallon eri osiin hyvin epätasaisesti. Toisin paikoin kieliä on valtavasti alueen kokoon ja väkilukuun nähden, toisaalla taas voi olla laajoja alueita, joilla puhutaan vain harvoja kieliä. Kielitiheys on suurinta Afrikassa ja Aasiassa, kun taas Euroopassa kieliä on suhteessa vähän. Kielitiheyden on havaittu olevan yhteydessä biodiversiteettiin eli eliölajien kirjoon: alueilla, joilla eliölajeja esiintyy runsaasti, on tavallisesti myös paljon kieliä, kun taas biodiversiteetiltään köyhemmillä alueilla on tavallisesti myös suhteessa vähän kieliä.
Kun kielen kokoa mitataan äidinkielisten puhujien lukumäärällä, maailman suurimmaksi kieleksi osoittautuu 874 miljoonan ihmisen puhuma mandariinikiina. Seuraavaksi suurimpia ovat hindi, espanja, englanti ja bengali. Kymmenen suurimman kielen puhujat muodostavat yli puolet maailman ihmisistä. Kielistä valtaosa on kuitenkin huomattavasti pienempiä. 95 %:lla maapallon kielistä on alle miljoona puhujaa, alle tuhannen puhujan kieliä on maailmassa noin 1500 kpl ja alle 100 puhujan kieliäkin noin 500 kpl.
Kansallisvaltioita muodostettaessa ihanteena alettiin pitää tilannetta, jossa yhtenäinen kansakunta puhuu yhtä, yhteistä kieltä. Monikielisyys yhdistettiin tällöin kommunikaatiovaikeuksiin, hajanaisuuteen ja eripuraan. Historiallisesti ja maailmanlaajuisesti tarkasteltuna monikielisyys on kuitenkin sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla tavallisempaa kuin yksikielisyys. Yhteiskunnissa, joissa monikielisyyttä tuetaan, ei esiinny sen enempää konflikteja kuin yksikielisissä yhteiskunnissa – pikemminkin päinvastoin.
Miksi kielet uhanalaistuvat?
Joskus kuulee väitettävän, että kielten kuoleminen on luonnollista ja välttämätöntä: heikot karsiutuvat ja vahvat selviävät, niin kuin käy luonnossakin eliölajeille. Tämä väite perustuu väärinkäsitykseen. Kielet eivät kuole sattumalta tai omaa heikkouttaan, vaan tietoisen toiminnan tuloksena: aktiivisen sulauttamispolitiikan avulla eli tarkoituksellisesti tappamalla tai passiivisen sulauttamispolitiikan avulla eli tukematta jättämisellä. Kieliä, kuten myös eliölajeja, katoaa tällä hetkellä maapallolta kiivaampaa vauhtia kuin koskaan ennen ihmisen historiassa, ja syytä siihen on etsittävä ihmisen omasta toiminnasta.
Kielen elinvoimaisuutta tarkasteltaessa tärkein peruste on kielen siirtyminen sukupolvelta toiselle. Kielen siirtyminen viittaa nimenomaan aktiiviseen kielitaitoon: siihen, oppivatko lapset puhumaan ko. kieltä vai eivät. Kieli siis uhanalaistuu, kun sen siirtyminen kieliyhteisön lapsille katkeaa tai vähenee. Kielenvaihto voi olla tietyissä tapauksissa hyvin nopea prosessi, mutta tavallisesti se tapahtuu asteittain kolmen sukupolven aikana. Tämä tarkoittaa käytännössä tilannetta, jossa isovanhempien sukupolven vahvin kieli on vähemmistökieli, vanhemmat osaavat sekä vähemmistö- että enemmistökieltä ja lapset oppivat ainoastaan enemmistökieltä. Kielenvaihto ei etene samaan tahtiin kaikkialla, vaan erot eri alueiden välillä voivat olla hyvinkin suuria. Tavallista on, että maaseudun lapset oppivat vähemmistökieltä vielä silloinkin, kun kaupungeissa asuvat vähemmistölapset ovat jo kokonaan enemmistökielisiä. Myös puhujien tausta, ammatti ja koulutus voivat vaikuttaa: korkeasti koulutettujen keskuudessa kielenvaihto voi alkaa aiemmin kuin kouluttamattomien, tai sitten päinvastoin.
Mistä syistä kielen siirtyminen vanhemmilta lapsille voi sitten häiriintyä? Tavallisesti kielenvaihto liittyy tavalla tai toisella ympäröivän yhteiskunnan laajempaan muutokseen – elinkeino- ja koulutusrakenteen, arvojen, asumismuotojen, perhe-elämän sekä yksilön ja yhteisön välisen suhteen muuttumiseen, muuttoliikkeeseen, teknologian läpimurtoon, yksilöllisyyden korostumiseen, globalisaatiokehitykseen jne. Koululaitos on ympäri maailman havaittu merkittävimmäksi yksittäiseksi kielenvaihdon tekijäksi. Kuten kielentutkijat Ole Henrik Magga ja Tove Skutnabb-Kangas toteavat: “Even if schools alone cannot save languages, they can kill them more or less on their own.” Länsimaisessa yhteiskunnassa koulu on paikka, jossa noin 6-16-vuotias lapsi viettää kodin jälkeen eniten aikaa, jonka piiriin kuuluu suuri osa hänen sosiaalisista suhteistaan, jossa hän saavuttaa yhteiskunnassa selviämisen välttämättömät taidot ja tiedot. Koulu siis muokkaa vahvasti yksilön käsityksiä siitä, mikä on oikein ja väärin, mikä tärkeää ja mikä vähäpätöistä. Enemmistökielinen koulu, jossa vähemmistökielelle ei anneta erityistä roolia ja arvoa, on lapselle ja nuorelle suora viesti siitä, että vähemmistökieli on hyödytön ja sen myötä arvoton. Sulauttamispolitiikan vahvuudesta riippuen vähemmistökielen käyttö saatetaan estää lapselta koulussa jopa fyysisin pakkokeinoin.
Miksi se on vakavaa?
Kieli ei ole vain kokoelma äänteitä, sanoja ja kieliopillisia rakenteita. Jokainen kieli sisältää valtavan määrän tietoa ympäristöstään ja kokonaisen maailmankuvan, joka ei voi olla täysin samanlainen millään muulla kielellä ilmaistuna. Kielten katoaminen on inhimillinen tragedia, koska se köyhdyttää ihmiskunnan kulttuuria ja sen hallussa olevaa tietoa.
Kielenvaihto voi näyttää vapaaehtoiselta: vähemmistön jäsenet alkavat omasta halustaan opetella enemmistökieltä, hakeutua enemmistökielisiin töihin ja lopulta siirtää enemmistökieltä lapsilleen, koska se takaa paremman toimeentulon ja aseman. Vapaaehtoisuus on kuitenkin näennäistä. Kielenvaihto on seurausta vähemmistö- ja enemmistökielten epätasa-arvoisuudesta, joka johtuu ympäröivän yhteiskunnan suorasta tai epäsuorasta sulauttamispolitiikasta. Yhteiskunnassa, jossa vähemmistökielisille turvataan samat oikeudet kuin enemmistökielisille, kielenvaihtoa ei todennäköisesti tapahdu. Kielenvaihto on siis ikäänkuin epäterveen yhteiskunnan oire.
Kieliyhteisölle kielen kuolema on yleensä tragedia, jonka seuraukset näkyvät vielä monta sukupolvea kielenvaihdon jälkeen. Kielenvaihto johtaa tilanteeseen, jossa sukupolvien välinen vuorovaikutus häiriintyy: kielen myötä muutkin kulttuurin osa-alueet välittyvät usein heikosti, eikä isovanhemmilla ja lapsenlapsilla välttämättä ole edes yhteistä kieltä. Kielenvaihtoon liittyy häpeää, vihaa, kieltämistä, surua ja juurettomuuden ja puolinaisuuden tunnetta. On hyvin tavallista, että ensimmäinen tai toinen enemmistökielinen sukupolvi alkaa etsiä omia juuriaan, käsitellä kielenvaihdon traumaa ja taistella kielen elvyttämisen eteen. Kokonaisen menetetyn sukupolven jälkeen kielen elvyttäminen ei ole helppo tehtävä.
Kielten elpyminen ja elvyttäminen eli revitalisaatio
Vaikka yhteiskunnan modernisaatio ja globalisaatio usein johtaa vähemmistökielen uhanalaistumiseen, uhanalaistuminen ei välttämättä johda kielen kuolemaan. On olemassa myös muita vaihtoehtoja: vähemmistöyhteisön modernisoituminen sen omilla ehdoilla sekä uhanalaisen kielen elvyttäminen ja elpyminen eli revitalisaatio. Revitalisaatio tarkoittaa prosessia, jossa katoamisuhan alla olevaa kieltä aletaan tietoisen toiminnan tuloksena nostaa parempaan asemaan puhujayhteisössään. Kysymys ei ole kielen palauttamisesta asemaan, joka sillä oli 50 tai 100 vuotta sitten, sillä se ei ole yhteiskunnan muututtua mahdollista. Modernisaatiosta kieltäytyminen ja enemmistökielen kieltäminen johtaisi vähemmistöyhteisön eristäytymiseen, mikä ei ole kestävä vaihtoehto. Sen sijaan revitalisaatiossa pyritään jarruttamaan kielenvaihtoa vähemmistökielestä enemmistökieleen ja käynnistämään ns. käänteinen kielenvaihto, jossa vähemmistökieli saa jalansijaa aiemmin enemmistökielisiltä käyttöaloilta. Tällaisia aloja ovat tavallisimmin perhe, päivähoito, koulutus, media ja viranomaiset.
Uhanalaisen vähemmistökielen elpymisen tärkein edellytys on kieliyhteisön motivaatio: kielenpuhujilla ja heidän jälkeläisillään on oltava aito halu säilyttää, elvyttää ja kehittää kieltään. Positiiviset asenteet eivät kuitenkaan yksin riitä, vaan vähemmistön on myös otettava itse vastuu kielen kohtalosta ja sitouduttava tekemään töitä sen eteen. Jos kieliyhteisön aikuiset eivät ole itse valmiita esim. opettelemaan kieltä, on epätodennäköistä, että kouluopetus voi pelastaa kielen. Motivaation puuttuessa pelastusta ei ole odotettavissa myöskään taloudellisesta tuesta tai enemmistön suopeasta asenteesta, joskin niitä ehdottomasti tarvitaan onnistuneeseen revitalisaatioon.
Kieltänsä elvyttävän yhteisön tulisi arvioida realistisesti revitalisaation tavoitetta, eli sitä, mihin revitalisaatiossa pyritään. Jos tavoitteena on edistää sukupolvien välistä kielen siirtymistä, päähuomio ja suurin osa resursseista tulee kohdistaa lasten aktiivisen kielitaidon saavuttamiseen. Lapsi voi saavuttaa aktiivisen kielitaidon vähemmistökielessä kahdella tavalla. Ensimmäinen, luonnollisin ja ehdottomasti tehokkain tapa on se, että vanhemmat puhuvat kieltä lapselle kotona. Toinen, huomattavasti epävarmempi tapa on se, että lapsi pääsee sellaiseen päivähoitoon ja kouluopetukseen, jossa hänelle puhutaan pelkästään vähemmistökieltä. Jälkimmäinen tarkoittaa käytännössä vähemmistökielistä päivähoitopaikkaa eli kielipesää jakielikylpyluokkaa koulussa.
Usein niin vähemmistö itse kuin ympäröivä enemmistökin uskottelee, että enemmistökielinen lapsi voi oppia vähemmistökielen sujuvasti parin viikottaisen opetustunnin avulla. Esimerkit maailman vähemmistöyhteisöistä kertovat kuitenkin toista. Pari tuntia vähemmistökieltä viikossa voi riittää fraasien, laulujen, lorujen ja muodollisen kielen oppimiseen, mutta ei aktiiviseen, toiminnalliseen kielitaitoon javahvaan kielelliseen identiteettiin. Mitä pienempi, uhanalaisempi ja poljetumpi kieli on kyseessä, sitä suurempi osuus lapsen päivittäisestä kommunikaatiosta tulee olla tällä kielellä, jotta lapsi alkaa itse puhua kieltä.
Revitalisaatiolla voi kuitenkin olla myös muita, vaatimattomampia tavoitteita kuin lasten aktiivinen vähemmistökielen taito. Kieliyhteisö voi tyytyä siihen, että pienimuotoisempien toimien avulla parannetaan enemmistön ja vähemmistön omaa asennetta kieltä kohtaan, tietoisuus kielen olemassaolosta lisääntyy, sen näkyvyys yhteiskunnassa lisääntyy, kieliyhteisön lapset ja kielensä menettäneet aikuiset oppivat kieltä vaikkapa vain fraasien ja laulujen tasolla. Kaikki tämä voi parhaimmassa tapauksessa hälventää kielenvaihdon tuottamaa traumaa, vahvistaa vähemmistön identiteettiä ja lisätä monikulttuurisuuden suvaitsemista enemmistön keskuudessa.
Annika Pasanen on filosofian maisteri, Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen laitoksen jatko-opiskelija sekä Anarâškielâ servi ry:n projektikoordinaattori
Lähteet:
Ethnologue. Languages of the world. http://www.ethnologue.com
Magga, Ole Henrik & Tove Skutnabb-Kangas 2003: Life or death for languages and human beings. Experience from Saamiland. – Camilleri Grima & Huss & King (eds.):Transcending monolingualism. Linguistic revitalisation in education. Multilingualism and linguistic diversity 2. Netherlands: Swets & Zeitlinger. 35-52.